Verkko vie, artikkelit vikisevät

Wired-lehdestä löytyi ihan mielenkiintoinen kolumni koskien nykyistä artikkelien julkaisuprosessia ja webin siihen kohdistamia muutospaineita. Kirjoittaja kritisoi voimakkaasti nykyistä peer review -menetelmää, jossa tekstiä pallotellaan, viilataan ja muokataan kirjoittajan, arvioijien ja editorin välillä. Arvioitavana oleva artikkeli on piilossa muilta tieteentekijöiltä arviointiprosessin aikana, kunnes se lopulta hyväksytään julkaistavaksi ja päätyy painettuun muotoon muiden tutkijoiden hyödynnettäväksi.

Kirjoituksessa nostetaan esiin esimerkkejä toisenlaisista toimintatavoista. Yksi tapaus on Naturen kokeilema menetelmä, jossa peer review -prosessin rinnalla artikkeli julkaistaan webissä kenen tahansa kommentoitavaksi. Tähän mennessä 25 artikkelia on käynyt läpi rinnakkaisen prosessin. Toisena esimerkkinä esiin nostetaan arXiv-sivusto, joka on fyysikkojen ja matemaatikkojen pääasiallinen kommunikointikanava.

Kirjoittajan mukaan web mahdollistaa kommunikoinnin täysin toisella tavoin kuin aiemmin on ollut mahdollista ja tämän vuoksi peer review -prosessi on käymässä osittain vanhaksi. Mutta mikä on sitten tulevaisuuden visio? Kolumnin tarjoama näkemys on:

"Scientific papers will be living documents with data published on Web pages – commented on, linked to, and mirrored by labs doing the same work 6,000 miles away. Every research effort will have thousands of reviewers working in real time. Today's undergrads have never thought about the world any differently – they've never functioned without IM and Wikipedia and arXiv, and they're going to demand different kinds of review for different kinds of papers. It's in their nature."

Vaikka kolumni onkin kirjoitettu kärjistäen, on mielestäni kirjoittajan esittämässä ajattelussa paljon mielekkyyttä mukana. Tieteellisille artikkeleille verkko oli aluksi vain fyysisen sisällön esittäminen sähköisessä muodossa ja verkon yli saatavana. Jo tällä on ollut suuri vaikutus käytännön työhön. Itse olen vielä sen verran noviisi, että artikkelitietokannat ovat minulle olleet aina olemassa ja on ollut hankalaa kuvitella, kuinka tiedonhaun prosessi on aiemmin toiminut.

Artikkelin tarjoaminen verkossa ei kuitenkaan muuta artikkelin/tieteenteon luonnetta vielä millään tavoin. Ottamalla analogia verkkokauppojen puolelta, voidaan tehdä jonkinlaisia ennustuksia, mihin suuntaan kehitys on menossa. Esimerkiksi Amazonin kirjapuolella on myytävän kirjan tietojen lisäksi tarjolla mm. tieto siitä, mistä muista kirjoista kirjan ostaneet ovat olleet kiinnostuneita, asiakkaiden kirjoittamia kirja-arvioita ja keskustelumahdollisuus kirjaa koskien. Oheistiedot auttavat asiakasta arvioimaan teosta ja löytämään häntä eniten kiinnostavat opukset.

Tieteellisten artikkeleiden kohdalla kehitys on menossa vastaavaan suuntaan. On olemassa sivustoja kuten CiteSeer, CiteULike tai The Collection of Computer Science Bibliographies, jotka pyrkivät tarjoamaan keinoja määrittää artikkelin relevanttiutta tai löytää jonkin artikkelin aihetta läheisesti käsitteleviä muita artikkeleita. CiteSeer perustuu tilastollisiin menetelmiin (esim. laskee sitaattien lukumäärää), kun taas CiteULike perustuu käyttäjien tekemiin listauksiin. Oma kokemukseni on, että sivustot keskittyvät yhden asian varaan (esim. CiteULike käyttäjien listauksiin tai CiteSeer tilastollisiin menetelmiin) eikä ole muodostunut yhtä monipuolista sivustoa kuin Amazon on webbikirjakauppana. Mahdollisuuksille, joita webin kaltainen ympäristö, ei ole vielä minkäänlaista rajaa näkyvissä.

Taho, jolta olisi voinut odottaa suurempaa panostusta, ovat julkaisijat. Kaikki edellä mainitut sivustot ovat itsenäisiä sivustoja ja julkaisijasta riippumattomia. Artikkelitietokantojen rooli tuntuu yhä edelleen olevan vain ja ainoastaan tarjota pääsy haluttuun artikkeliin. Kuitenkin loppujen lopuksi itse artikkelit sisältävät tiedon, johon viitataan ja joiden ympärille olisi mahdollista rakentaa enemmän kuin yhdenkään ulkopuolisen sivuston on mahdollista tehdä.

Kuten Wired-lehden kirjoituskin nostaa esiin, keskeisin elementti on kommunikointi tutkijoiden kesken ja se hakee varmasti uusia muotoja riippumatta siitä, mitä julkaisijat tai CiteSeerin kaltaiset sivustot tarjoavat. Blogit ovat yksi esimerkki uudenlaisesta tavasta toimia. Ne ovat yhdelainen näyteikkuna omasta työstä ja tutkimuksesta, joiden kautta omaa työtään voi esitellä muutenkin kuin virallisen tieteellisen tekstin muodossa. Ja varmaa on, että kehitys ei nykytilanteeseen ja blogeihin pysähdy.

Ei enää haamupäivityksiä

Huomasin, että kommenttien lisääminen etusivulle, aiheutti sen, että jokainen uusi kommentti aikaan sai blogilistan ilmoittamaan blogin päivittymisestä. Muutin bloglistalta blogin asetuksia ja ilmeisesti haamupäivitykset nyt loppuvat.

Itsekeskeinen blogimerkintä

Pian jättämän kommentin jälkeen totesin, että on tullut kirjoitettua itse asiassa melko vähän itsestä ja omasta tutkimuksesta. Tavoite on ollut koko ajan pyrkiä kirjoittamaan yleisellä tasolla, jotta ihmisten olisi helpompi saada kiinni teksteistä. Alkanut vain tuntumaan, että mitä syvemmälle perehdyn omaan aihealueeseen sitä kapeakatseisimmiksi nämä kirjoitukset muuttuvat. Huolimatta lukijakunnasta on tämä blogi ensisijaisesti ihan itseä varten kirjoitettu, joten jatkossa on odotettavissa ei-niin-yleisen-tason kirjoituksia.

Anonymiteetti on ollut yksi tekijä, jota olen halunnut varjella. Siinä mielessä en ole mitenkään poikkeava yksilö, sillä heinäkuussa julkaistun tutkimuksen mukaan (jonka löysin Paeonian kautta) 55% bloggaajista käyttää pseudonyymiä. Tosin se anonymiteetti on pikku hiljaa ohenemassa, kun omasta tutkimuksesta tulee kerrottua yhä enemmän. Ja joillekin tutuille on tullut mainittua osoite ja toinen ohjaajistakin on käynyt sivustoa lukemassa.

Mutta pari sanaa minusta ja väitöskirjastani, kun niistä oli tarkoitus nyt kirjoittaa. Olen valmistunut Oulun yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitokselta (TOL) maisteriksi ja samaisen opinahjon alaisuudessa olen nyt jatko-opintoja väsäämässä. Opinnot on tarkoitus suorittaa leipätyön ohessa, joskin väitöskirjan aihe liittyy hyvin läheisesti omaan toimenkuvaan, joka ei liene mitenkään yllättävää.

Väitöskirjan työnimenä tällä hetkellä on Workflow-teknologian soveltuvuus terveydenhuollossa, mutta en ole lainkaan varma, kuinka pitkään se muuttumattomana pysyy. Täysin varma olen vain siitä, että lopullinen nimi se ei tule olemaan. Kirjallisuuteen kiinnitettynä aihealue kuuluu tietojärjestelmätieteiden tutkimukseen, tarkemmin sanottuna computer-supported cooperative work -tutkimukseen ja edelleen tarkentaen workflow management -järjestelmien tutkimukseen (tai ainakin näin nykytietämykseni valossa kuvittelen). Aihealue on siis sellainen, että suurta yleisöä se ei kiinnosta tippaakaan. Työnimestään huolimatta tutkimuksen ei ole tarkoitus olla tekninen, vaan tarkoitus on keskittyä tietojärjestelmän ja organisaation väliseen rajapintaan. Ja liiketoimintaprosesseista puhuttaessa (joita siis workflow-teknologialla hallitaan) ei voi välttyä taloustieteiden tutkimukseen perehtymiseltä. Humanistit älkööt siis pelästykö.

Mutta ehkä tämä riittää tältä erää. Väitöskirjan sisällöstä tulee varmasti vielä kirjoitettua kyllästymiseen asti.

Laadullisen tutkimuksen jäljillä

Kakkosohjaajan neuvoa noudattaen marssin viime viikolla kirjastoon ja mukaan tarttuivat Pertti Alasuutarin Laadullinen tutkimus, David Silvermanin Doing Qualitative Research sekä Milesin & Hubermanin Qualitative data analysis. Päädyin aloittamaan (ja lopetinkin jo) Alasuutarista jo senkin takia, että aihealueeseen on helpompi perehtyä suomen kielisen tekstin kautta.

Todennäköisesti tunnustan tietämättömyyteni tässä julkisesti, mutta totean siitä huolimatta, että olipa silmiä avaava lukukokemus. Lähtötietoni laadullisesta tutkimuksesta olivat kahdella sanalla sanoen lähes olemattomat, joten uutta ammennettavaa tietoa oli tarjolla runsain mitoin. Eniten tässä tilanteessa ihmetyttää se, että miten olen voinut valmistua yliopistosta ja sitten yksi kirja voi auttaa maailmankuvan jäsentämisessä näin paljon. Noh, hyvä että tuli luettua :)

Ongelma tässä vaiheessa on vielä se, että Alasuutarin kirjan, kuten kaikkien muidenkin kirjojen, tarjoama näkemys on vain yksi mahdollinen näkemys laadullisesta tutkimuksesta muiden joukossa. Alasuutari kirjoittaa omasta tutkimusalastaan (joka on kai sosiologia tai jotain sinne päin) käsin asioita tarkastellen ja se näkyy ennen kaikkea esimerkeissä. Sinällään laadullisessa tutkimuksessa on paljon tieteenalasta riippumattomia elementtejä, mutta väistämättä lukemisen aikana tuli olo, että olisi tarpeen lukea vastaava teos oman tieteenalan osaajan kirjoittamana. En vain tiedä onko sellaisia tarjolla.

Yksi itseäni mietityttämään jäänyt alaluku opuksessa oli "Laadullisen tutkimuksen ideografiset ja nomoteettiset piirteet". Ideografinen tutkimus on käsittääkseni yhden tapahtuman tms. ympärillä pyörivä tutkimus (esim. talvisota), kun taas nomoteettinen tutkimus koostuu useista eri tapauksista (esim. puoli yhdeksän uutiset vuoden ajalta) tai informanteista kuten Alasuutari ihmisiä kutsui, joiden kautta päästään yleistämään laadullisen tutkimuksen tuloksia. Kautta linjan oli kirjassa vallalla jälkimmäinen ajattelutapa ja se jäi hiukan häiritsemään. Oma tutkimukseni tullee keskittymään yhden tietojärjestelmäkäyttöönottotapauksen (ei tuommoista sanaa oikeasti ole) ympärille eikä näillä näkymin ole edes mahdollisuutta laajentaa tutkimusta kattamaan useampaa tapausta. Kun tarjolla ei ole montaa homogeenistä lähdettä, niin ilmeisesti oikeaoppinen ratkaisu on käyttää heterogeenistä aineistoa (eli haastatteluita, ongelmailmoituksia, palaverimuistioita yms.). Hiukan vain häiritsee, kun oppikirjassa ei moista tapaa lainkaan tuoda esiin. Ehkä Silvermanin tai Yinin teos tuo siihen asiaan lisävalaistusta.

Vielä kirjaan palatakseni täytyy todeta, että Alasuutarin tapa käsitellä asioita toimi ainakin minun kohdallani. Humanistisista tieteistä mitään tietämätön ainakin uskoi vakaasti saaneensa hyvän kuvan, mitä laadullinen tutkimus on sosiologiassa. Harmi vain, että juonirakenneanalyysit, keskusteluntutkimus tai muut vastaavat menetelmät auttavat tulkitsemaan paremmin suomen kieltä kuin konekieltä.

Tutkimusmenetelmiin perehtymistä

Pari viikkoa sitten tuli käytyä ohjaajaa tapaamassa ensimmäistä kertaa ja keskeisin keskusteluaihe oli luonnollisesti väitöskirja. Kävimme mahdollisia aihealueita läpi ja puhuimme tutkimusmenetelmistä. Tai no, jos ihan rehellisiä ollaan niin ohjaaja puhui ja minä yritin painaa asioita mieleen parhaani mukaan. Maisterin tutkintoon ei kuulunut minkäänlaista tutkimusmenetelmäkurssia, joten menetelmien opetteleminen on pakko nyt aloittaa siltä hataralta pohjalta mikä on. Järvistä & Järvistä tuli lueskeltua gradun tekoa aloitellessa ja jonkin verran asioita on luonnollisesti oppinut artikkelien lukemisen kautta, mutta siinä se koulutus onkin.

Onneksi ohjaajalla vaikutti olevan paremmat tiedot tässä(kin) asiassa, joten jonkinlainen yhteinen näkemys sopivista tutkimusmenetelmistä muodostui. Menetelmän valinta menee mielestäni hiukan nurinkurisesti sikäli, että elämäntilanne (lue: työ) ohjailee tutkimusmenetelmän valintaa eikä suinkaan tutkimuskysymys niin kuin oppaissa järjestykseksi mainitaan. Väliäkös sillä sinällään, jos itse tutkimus täyttää vaadittavat kriteerit.

Vaikuttaisi, että tarjolla on kaksi tilanteeseeni soveltuvaa menetelmää: case study ja etnografia. Case study -tutkimuksia tulee vastaan harva se päivä eikä ihme, sillä AISWorldin mukaan se on yleisin kvalitatiivisen tutkimuksen menetelmä tietojärjestelmätieteissä. De facto -opas aiheeseen näyttäisi olevan Yinin Case Study Research, Design and Methods. Etnografiaan puolestaan olen sen verran ehtinyt perehtyä, että luin Myersin erinomaisen artikkelin Investing Information Systems with Ethnographic Research. Näyttäisi siltä, etteivät case study ja etnografia ole kovin kaukana toisistaan, vaikka selviä eroavaisuuksiakin toki löytyy.

Etnografisessa tutkimuksessa tutkija viettää tutkimuskohteessa aikaa hyvin pitkään (useita kuukausia) ja saa hyvän käsityksen ihmisten toiminnasta ja aikomuksista. Näillä perusteilla menetelmä sopisi minulle, sillä tutkimuskohteessa on tullut sattuneesta syystä vietettyä aikaa jo useampi vuosi. Ongelmana vain voi olla se, että en ole tehnyt muistiinpanoja alusta alkaen, ts. ajassa taaksepäin palaaminen on hankalaa ja menneellä ajallakin on merkitystä. Toinen ongelma on, että asetelmassa on kaksi organisaatiota, ohjelmistotoimittaja ja asiakas, joista jälkimmäisessä olen käynyt vain harvakseltaan. Karkeasti ottaen asiakas kohtaa ongelman ja ohjelmistotoimittaja ratkaisee sen, joten molempiin organisaatioihin perehtyminen olisi suotavaa.

Case study -tutkimus käsittääkseni pohjautuu enemmän ihmisten haastatteluihin ja mahdollistaa sikäli paremmin tiedon keräämisen jälkikäteen. Haastatteluiden avulla on myös mahdollista päästä kiinni asiakasorganisaatioon, joten näkemystä tulisi tasaisemmin molemmista organisaatioista kuin etnografiaa käyttäen. Olenkin kallistumassa yhä enemmän ja enemmän case studyn käyttöön.

Etnografiasta vielä sen verran, että opin, että se on lähtöisin sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, mikä minusta oli aika mielenkiintoista. Periaatteessa tutkin teknologiaa eikä silloin ensimmäisenä tule mieleen kulttuuriantropologia (ainakaan itselläni). Oikeammin todeten tutkimusalue ei ole teknologia itsessään vaan teknologian ja organisaation välinen rajapinta ja siksi etnografia on täysin mahdollinen menetelmä.

Seuraava etappi tällä rintamalla on etsiytyä kirjastoon ja hakea käsiin Yinin opus. Muutama tovi on vierähtänyt aikaa viime käynnistä, koska netin kautta huomasin, että olen lainauskiellossa asiakastietojen vanhentumisen vuoksi.

Lakiteknisiä kommervenkkejä

Väitöskirjan tekeminen työnantajan ydinliiketoimintaan läheisesti liittyvästä aiheesta näyttäisi aiheuttavan hiukan ylimääräistä kommervenkkiä. Katselin juuri läpi salassapitosopimusesimerkin (olipa hieno yhdyssana), jonka sain toimitusjohtajalta katsottavaksi. Esimerkki on laadittu yritysten väliseksi sopimukseksi ja yksittäistä projektia koskien, joten sovittamistyötä tarvitaan. Työnantajani on yritykseksi pieni (alle 20 henkilöä), joten joka asiaan ei ole omaa ammattilaista palkattu. Siksi pääsenkin leikkimään sivutoimista lakimiestä ja muokkaamaan sopimuspohjan tarkoitustaan vastaavaksi.

Toinen kommervenkki on työsopimuksen klausaali, joka siirtää tekijänoikeudet työnantajalle kaikkeen työsuhteen aikana tehtyyn aineistoon. Todennäköisesti en voi välttyä siltä, ettenkö tekisi jatkossa väitöskirjaan liittyviä hommia ennen kuin aloitan varsinaisen työn teon tai työpäivän päätteeksi. Sopimusta ahdasmielisesti tulkiten kaikki hyöty menisi työnantajalle ja minulla ei olisi oikeutta tehdä kirjoittamallani tekstillä mitään. Kuinka todennäköistä on, että työnantaja näin vaatisi? Todennäköisesti lähenee jo pakkasen puolen lukemia. Tällä hetkellä en näe semmoista skenaariota millään tavalla todennäköisenä. Jostain syystä tulee näköjään vain oltua aika skeptinen väliin (enkä edes tiedä mistä olen sen oppinut).

Juttelin toimitusjohtajan kanssa aiheesta siltä pohjalta, että laaditaan pelisäännöt selviksi etukäteen eikä tapella jälkikäteen. Hänellä oli ihan ymmärtäväinen suhtautuminen aiheeseen. Muutenkin työnantajan suhtautuminen väitöskirjan tekemiseen on ollut periaatteellisella tasolla hyvin positiivista, vaikka käytännön tasolla eivät olekaan mitään tukea luvanneet. En sitä tosin ole olettanutkaan missään vaiheessa. Asiaan palatakseni, päädyimme laatimaan seuraavan sisältöisen sopimuksen. Tai siis, kuten hierarkiseen kulttuuriin kuuluu, minä laadin ehdotuksen ja toimitusjohtaja antoi kommentit.

X (Tekijä) ja Y (Yritys) ovat sopineet seuraavaa. Tekijänoikeudet Tekijän työn tuloksiin määräytyvät voimassa olevan työsopimuksen mukaisesti pois lukien aineisto (esim. kuvat, kirjoitukset, kaaviot), jonka Tekijä ensisijaisesti tuottaa opiskeluitansa varten. Tekijän ensisijaisesti opiskeluitansa varten tuottaman aineiston tekijänoikeudet säilyvät Tekijällä. Tällaiseksi aineistoksi ei katsoa aineistoa, joka on luotu Yrityksen määräämänä tai jonka Tekijä luo työtehtäviensä hoitamiseksi. Aineistoksi, jonka oikeudet säilyvät Tekijällä luetaan myös aineisto, jonka Tekijä on luonut opiskeluitaan varten, mutta jota hän myöhemmin käyttää työtehtävien hoitamisessa. Tällaistä aineistoa on kuitenkin Yrityksellä lupa hyödyntää muokkaamalla, valmistamalla kappaleita tai saattamalla se yleisön saataviin lukuunottamatta Tekijän väitöskirjaa.

Totesin, että sopimustekstien viilaaminen antaa pedantille luonteelle hyvät kiksit (voin suositella)! Ehkä seuraavassa elämässä voisi kokeilla lakimiehen uraa (lakimiehet voivat vapaasti kommentoida yllä olevan perusteella kannattaako).

Firefoxin pikahaun optimointia

Google Scholaria tulee käytettyä sen verran paljon, että rupesin tutkailemaan, kuinka sen saisi Firefoxin pikahakuun hakukonelistalle. Vastaukseksi löytyi Mycroft-projekti, joka sisältää useamman tuhatta hakukonepluginia. Google Scholar löytyikin sitten melko vaivattomasti projektin sivuilta. Samalla tuli lisättyä myös Citeseer yhdeksi vaihtoehdoksi, vaikka sitä viime aikoina onkin vähemmän tullut käytettyä, mutta ehkä käyttö lisääntyy, kun jää muutama ylimäärinen hiiren klikkaus välistä. Tarjolla näytti olevan plugineja myös useamman kustantajan artikkelitietokantoihin (mm. Elsevier, Ebscohost ja PubMed), mutta niistä ei ole iloa niin kauan kun välissä on yliopiston kautta otettava etäyhteys.

Google osaa asiakaspalvelun

Valitin aiemmin, että Google Scholar lisää hakutuloksiin BibTeX-formaatissa ylimääräiset {}-merkit (taitaa joku niitä aaltosulkeiksiki sanoa) otsikon ympärille. Asia rupesi ärsyttämään niin paljon, että päädyin kirjoittamaan Googlelle sähköpostin asiasta. Yleisesti ottaen palautteen antaminen isoille yrityksille tuntuu monesti melko turhalta. Esimerkiksi Yahoolle halusin kerran antaa palautetta, kun heidän sivuillaan oleva mainos esti osaa sivusta toimimasta. Jo pelkkä palauteosoiteeen löytäminen oli tehty ylivoimaisen vaikeaksi. Googlen kohdalla osoite palautteen antamiseen löytyi onneksi helpommin, mutta odotukset eivät silti järin korkealla olleet, että asiasta mitään kuuluisi.

Viikko vierähti palautteen lähettämisestä ja eräs aamu postilaatikkoon oli kolahtanut kaksi postia. Ensimmäinen oli selvästi joltain joka käsittelee ja luokittelee palautteet ja jälkimmäinen sitten henkilöltä, joka tiesi itse asiasta. Tässä vastauksista jälkimmäinen:

Hello xxx,

Thanks for your email. Please note that the double braces is correct BibTeX formatting; The extra braces indicates that it should not lowercase titles.

As you may know, most reference managers support either RefMan or EndNote formats (also known as RIS, ENW, or Refer). I suggest you try those formats instead of BibTeX. Please note that our BibTeX format was designed specifically for the BibTeX program, and may not format properly with other managers. I appreciate your understanding. Please let me know if you have further questions regarding this program.

Sincerely,

The Google Scholar Team

Jokainen tulkitkoon tavallaan, mutta itse olin tyytyväinen saamaani palveluun. Rupesin sitten kaivelemaan JabRefin sivuja, koska JabRefiin vietäessä ongelma nimenomaan esiintyy, ja löysin sieltä keskusteluita aihetta sivuten, mutta en varsinaista vastausta. Loppujen lopuksi ratkaisu löytyi sitten itse JabRefista, kun asetuksista bongasin kohdan "Remove double braces around BibTeX fields when loading". Vielä voisi ehdottaa JabRefin tekijöille, että laittaisivat tuon asetuksen oletusarvoisesti päälle...