Väitöskirjan tekeminen on olotila

Aina välillä mielen valtaa harhainen tila, kun iskee päälle olotila nimeltään "Hei, ehkä mä itse asiassa tiedän jo aika paljonkin monesta asiasta". Tänään tuo tunne pitkästä aikaa iski päälle. Ehkä suurin yksittäinen laukaiseva tekijä oli jatko-opiskelijoiden seminaari-istunto, johon kävin osallistumassa. Sain huomata, että tieteellinen ajattelutapa on kehittynyt (tai ainakin muuttunut) ja muiden töistä on helpompi löytää virheitä useammalta kantilta kuin aiemmin. Vielä kun parannusta tapahtuisi oman työn suhteen. En tiedä, kuinka vilkasta kyseisessä seminaarissa yleensä kun olin mukana ensimmäistä kertaa, mutta tällä kertaa paikalla olivat vain vetäjä, esiintyjä ja minä!

Toinen syy on kasvava tietoisuus tieteenalan kentästä, johon oma työ pitäisi kiinnittää. Kun löytää tutkimuksia, jotka ovat lähellä omaa tutkimusta, saa varmuutta, että on tutkimassa oikeita asioita. Ja kun huomaa, että ihan samanlaista lähestymistapaa ei kukaan ole vielä valinnut, niin tietää, että voi ehkä olla jotain annettavaa sitten kahden vuoden päästä, kun ensimmäiset tulokset voisivat valmistua.

Koko väitöskirjan tekeminen tuntuu usein olevan enemmänkin olotila kuin työtä. Siihen tulee uppouduttua joskus niin totaalisesti että ajankulu unohtuu ja talo voisi palaa ympäriltä siitä aiheutuvan suurimman haitan ollessa liekkien heijastuminen läppärin näytöstä häiriten kirjoittamista. Ajatukset pyörivät mielessä muodostaen yhä uudenlaisia assosiaatioita (joista tosin yli 99% voidaan saman tien hylätä). Näin kirjoitettuna kuulostaa hölmöläisten touhulta, mutta jostain syystä se vain silloin tällöin osaa olla erittäin nautinnollista. Hyvän artikkelin antamat uudet ajatukset luovat jonkinlaisia onnistumisen elämyksiä ja itse tekstiä tuottaessa haluaa aina päästä sanomaan seuraavan asian ja toivoo, ettei ajatus karkaa ennen kuin on saanut edellisen lauseen loppuun.