Hiipivä opinto-oikeus, piilotettu kurssitarjonta

Pitkästä aikaa nytkähti opintosuunnitelman tekeminen eteenpäin, kun ohjaaja ehti vastaamaan postiin. Olisihan tuo jo aika saada virallisesti jatko-opiskelijan status, kun on tullut useampi kuukausi valmisteluja tehtyä. Ei sillä niin hirveästi ole merkitystä, kun artikkelitietokantoihin on tilapäiset tunnukset lokakuuhun asti voimassa, terveydenhuollossa voi turvautua työterveyteen ja ateriaetua ei jatko-opiskelijoille ole tarjolla. Mutta kyllä se tilannetta selventäisi, kun ei olisi vain muka-jatko-opiskelija eikä tarvitsisi olla taas syksyllä ruinaamassa paria lisäkuukautta tunnuksen voimassaoloon.

Se nytkähtäminen, mikä nyt tapahtui oli se, että ohjausryhmä oli lopultakin saatu kasaan. Kolmesta ihmisestä yhden kanssa olen jutellut, toisen kanssa ollut samalla kurssilla opiskelemassa ja kolmannesta en ole koskaan kuullutkaan. Kovin suuria odotuksia en ohjausryhmän suuntaan kohdista, vaan pidän yhteistyötä ohjaajien kanssa tärkeimpänä tukena, joten ohjausryhmän koostumuksella ei niin suuresti ole minulle merkitystä.

Vaihdoimme myös muutaman kirjoitetun sanan suoritettavista kursseista. Se, että asuu Kuopiossa ja rupeaa jatko-opiskelijaksi Oulun yliopistoon ei kyllä asioita helpota. Tarkoitukseni olisi suorittaa johtamisen ja organisaation approbatur osana jatko-opintoja. Vaihtoehtoina on joko suorittaa kurssit Oulun yliopiston taloustieteellisessä tiedekunnassa ruinaten etäsuoritusmahdollisuuksia tai sitten hyödyntää paikallisen yliopiston kurssitarjontaa joustavan opinto-oikeuden (JOO) kautta. JOO-kursseina ei vain näyttänyt olevan tarjolla kuin osa approbaturiin vaadittavista kursseista, joten soitin ja kysyin muiden kurssien suorittamismahdollisuutta. Byrokratia iski vastaan, kun pitäisi ensin kuulemma hakea puolto opinnoille Oulusta ja laittaa sen jälkeen hakemus oikeudesta vetämään Kuopioon, jonka jälkeen vasta saisi tietää, onko appron suorittaminen edes mahdollista. Tulin siihen johtopäätökseen, että helpommalla pääsen, kun valitsen kurssit kotiyliopiston kautta. JOO vaikuttaa ajatuksena ihan kivalta, mutta käytännön toteutus ainakin jatko-opiskelijan kannalta turhan monimutkaiselta.

Mieltä piristää, että välillä asiat etenevät, vaikka tällä kertaa ei omaksi ansioksi voikaan mitään laskea. Pitänee seuraavaksi kysäistä ohjaajalta, montako nytkähdystä vielä tarvitaan, että opinto-oikeus olisi varmistettu.

Tutkijan ydinosaamisesta

Ydinosaaminen oli yksi vakiosanoista markkinoinnin luennoilla pelattavassa bullshit-bingossa (tässä eräät säännöt pelistä). Nyt väitöskirjaprojektin yhteydessä on tullut otettua useita uusia työkaluja käyttöön ja toimintatapoja on joutunut jatkuvasti miettimään ja kyseenalaistamaan, niin samalla on tullut mieleen, että mikä on tutkijan/väitöskirjan tekijän ydinosaamista. Kuinka paljon tutkijan tulee tietää erilaisista tutkimusprosessissa käytettävistä työkaluista vai onko niin, että vain itse tutkittavalla tiedolla on merkitystä? Ja kumpi on väitöskirjassa tärkeämpää, sisältö vai sovelletut toimintatavat?

Kun on joskus aikoinaan kuullut jonkun tekevän väitöskirjaa jostain aiheesta, on monesti reaktio omassa mielessäni ollut: "Vau, tuo varmaa tietää tosi palio siitä aiheesta". Tutkimuksen tekijät mielletään usein oman alansa huippuasiantuntijoiksi, ja nykyään puhutaan usein, että yhden henkilön osaaminen keskittyy yhä vain kapeampaan nicheen eikä "yleisneroudelle" ole enää sijaa. Väitöskirjan tekijällä on siis selvä rooli tulla oman alansa tuntijaksi. Jo tieteellisen kontribuution aikaansaaminen vaatii, että tuntee hyvin sen perustan, jolle uutta on rakentamassa.

Toisaalta usein näkee mainittavan, että väikkäri on tutkimuksen teon opettelua tai pätevöitymistä tutkijaksi. Eli tärkeää onkin tietää, kuinka tutkimusta tehdään ja kyetä itse siihen. Tutkimuksen vieminen ideasta empirian ja analyysin kautta valmiiksi artikkeliksi on prosessi, jota tutkija omalla toiminnallaan ohjaa. Tutkimuksen teon prosessi on suurimmaksi osaksi irrallinen tutkimuksen sisällöstä eli erilaisista tutkimuksista voidaan tunnistaa samanlaisia elementtejä. Prosessin osa-alueita ovat mm. työn vaiheet, tutkimusmetodi, työkalut ja käytettävä kieli. Tehdessään tutkimusta tutkija joutuu aina ottamaan implisiittisesti tai eksplisiittisesti kantaa prosessin eri osa-alueisiin ja muovaamaan prosessista hänen tapansa tehdä tutkimusta.

Tutkimuksen teon prosessista on löydettävissä alasta riippumattomia tekijöitä, mutta alan yleiset käytännöt ohjaavat toimintaa monessa kohtaa. Kullakin alalla on esim. tietyt yleisesti hyväksytyt tutkimusmenetelmät, joita tulee käyttää. Mutta niinkin yleisen asian kuin käytettävän kirjoitustyökalun kohdalla näyttäisi olevan alakohtaisia eroavaisuuksia (kiitos anonyymille kommentista). Tutkimusprosessin lisäksi väitöskirjan tekeminen on siis myös alan kulttuurin oppimista. Väitöskirjan tekijä joutuu oppimaan mm. mitkä ovat alan tärkeimmät lehdet ja konferenssit. Toisaalta voidaan ajatella, että ei ole olemassa yleispätevää tutkimusprosessia, vaan tutkimuksen teko on aina sidoksissa siihen alaan, johon liittyvää tutkimusta ollaan tekemässä.

Sisältö ja prosessi ovat saman kolikon kaksi puolta ja tutkimusta/väitöskirjaa tehtäessä molemmat ovat aina olemassa. Sisällöllinen puoli on sikäli merkityksellisempi, että sen perusteella väitöskirjan hyvyys/huonous arvioidaan. Mutta prosessin taso vaikuttaa tekijöihin kuten tekijän innostuneisuus ja prosessin seurattavuus ohjaajan kannalta, jolloin hyvä prosessi ohjaa kohti hyvää väitöskirjaa ja huono prosessi kohti päättymätöntä projektia.

Projektityötä

Kuusi vuotta ohjelmistosuunnittelijan hommia tehneenä on projektimuotoinen työn tekeminen tullut tutuksi eri muodoissaan. Ajan myötä on oppinut tuntemaan työn vaiheet ja ennakoimaan ongelmakohtia, joten ohjelmistoprojektin suunnittelu tulee nykyään jo pitkälti selkäytimestä.

Yleisesti ottaen projekti on projekti, olipa sisältö mikä hyvänsä. Se alkaa tietystä hetkestä ja päättyy määritellysti. Matkan varrella on tietyt työvaiheet, jotka tuottavat tietyn kokonaisuutta hyödyntävän lopputuloksen. Projektilla on etukäteen määritetty aikataulu, jossa pysymistä seurataan säännöllisesti. Ja tästä kaikesta huolimatta tuntuu vaikealta suunnitella projektia nimeltä väitöskirja.

Väitöskirja on jotain, joka (yleensä) tehdään vain kerran elämässä. Tekijälleen se on siis aina uudenlainen haaste kohdattavaksi ja sen vuoksi sitä voi olla hankala sovittaa aiemmin opittuihin kaavoihin (kuten yllekirjoittaneella juuri on tilanne).

Resurssit. Keskeinen resurssi väitöskirjaprojektissa on aika itsestään selvyys. Se on se hölmö, joka on vapaaehtoisesti valmis käyttämään suuren osan vapaa-ajastaan kuivien tekstien parissa ja saattaa istua koneen ääressä yömyöhään saadessaan loistavan ajatuksen, joka kaikessa monimuotoisuudessaan on pakko saada paperille saman tien, vain jotta sen voi seuraavana aamuna hylätä. Työn tekijän lisäksi resursseja ovat ohjaajat, joiden panos vie projektia eteenpäin.

Vaan kuka onkaan projektipäällikkö väitöskirjaprojektissa. Ohjaajalta saamassani sähköpostissa luki seuraavasti koskien yhteydenpitoa: "[...] on ykkösohjaaja ja päävastuussa. Hän päättää ja minä esitän mielipiteitä". Ja minä kun olen koko ajan luullut, että olen itse vastuussa väitöskirjaprojektistani... Noh, tulkitsin tekstiä niin, että siinä puhutaan vastuista yliopiston puolella. Joka tapauksessa normaaliin (ohjelmisto)projektiin verrattuna tilanne on hiukan poikkeava, sillä väitöskirjaa tehtäessä ei ole olemassa samanlaista projektipäällikköauktoriteettia kuin tavallisessa projektissa. Ainoat auktoriteetit ovat ohjaajat, mutta kuitenkin tekijä itse päättää viime kädessä oman työnsä sisällöstä. Esimerkiksi olen miettinyt viime päivinä, millaisin menetelmin saisin määritettyä mahdollisten aiheiden joukosta työn lopullinen teema. Minulla on ajatus toimintatavasta, mutta ohjaajilla puolestaan on näkemys siitä, onko menetelmä sovelias. Vuorovaikutuksen on pakko olla keskusteleva, jotta on mahdollista päästä hyvään lopputulokseen (tulipa vahingossa näppärä aasinsilta seuraavaan kohtaan).

Kommunikointi. Normaalisti projektiin osallistuvat ihmiset antavat suuren osan kaikesta työpanoksestaan projektille ja ovat saatavilla suuren osan ajasta. Väitöskirjan kirjoittaja on yleensä aina paikalla keskustelemassa asioista, mutta ohjaajille yksi väitöskirjaprojekti on vain ajoittaista ajankäyttöä. Siksi kommunikoinnin suunnittelu on itsessään yksi keskeinen osa-alue väitöskirjaprojektia suunniteltaessa. Ohjaajien rooli ylipäätään on asiantuntijan rooli. Heidän tärkein annettavansa on tieto sovitettuna kulloiseenkin tilanteeseen ja se tulee näkymään myös kommunikointimuodoissa.

Aikataulu. Kun on tottunut siihen, että projektin kesto on enimmillään puoli vuotta, tuntuu neljän vuoden päähän asetettu tavoite kaikkea muuta kuin konkreettiselta. Lopullisen päivämäärän lisäksi täytyy tietenkin olla välitavoitteet, jotta aikataulun pitämistä on mahdollista seurata. Jos aiemmasta voi jotain ottaa opiksi, on se iteratiivisen suunnittelu. Toiveissa ainakin on, että tehtäessä väitöskirjaa osajulkaisuista, pystyy suunnittelemaan myöhemmät osajulkaisut paremmin ensimmäisistä saadun oppiman perusteella.

Voi olla, että tälle kirjoitukselle tulee sitten neljän vuoden päästä naurettua makeasti. On nimittäin sen verran paljon luuloja ja uskomuksia vielä mukana. Mutta "oppia ikä kaikki" ja "työ tekijäänsä neuvoo", joten luottavaisena huomista kohti.

"Eettinen" ongelma

Olen vaihtanut graduohjaajien kanssa muutaman ajatuksen, kuinka kommunikointi saataisiin mahdollisimman toimivaksi. Sitä kun on hankaloittamassa semmoinen reilun 300 kilometrin mittainen este, jota myös etäisyydeksi kutsutaan. Tosin muistelen toisen ohjaajan kertoneen, että yksi hänen ohjattavansa asuu toisella mantereella, joten ehkä tuo 300 kilometriä on vielä pientä. Joka tapauksessa, kommunikointi kommunikoinnista on nostanut mieleeni kysymyksen, että pitäisikö minun mainita tästä blogista ohjaajilleni. Mitkä olisivat edut ja mitkä haitat?

Etuna voi ainakin pitää sitä, että ohjaajat pysyisivät paremmin kärryillä työni etenemisestä ja mieltäni askarruttavista ongelmista. Pääasiallisesti yksisuuntainen (so. minä kirjoitan, muut lukee), epävirallinen kommunikaatio on vapaa sähköpostiin liittyvästä vuorovaikutuksen velvoitteesta. Tai ainakin minusta tuntuu, että jos laitan sähköpostia jollekin, toinen osapuoli suurella todennäköisyydellä kokee asiakseen vastata jotain, vaikka en olisi kysynytkään mitään. Toinen etu on, että blogissa tulee kirjoitettua sellaisista asioista, joita ei muuten näkisi tarpeeksi merkityksellisiksi kertoa ohjaajille. Luokittelu olennaisista ja epäolennaisista asioista väikkärin teon kannalta keskusteltavaksi siirtyisi siis osittain minulta ohjaajille, joilla on enemmän kompetenssia sen arvioimiseen.

Entäs ne haittapuolet sitten... Yksi mahdollisuus on, että rupean jotenkin sensuroimaan tekstejäni tai kirjoittamaan eri tavoin, kun tiedän, että ohjaajatkin saattavat tätä lukea. Tosin en ainakaan kuivempaan ja asiapitoisempaan suuntaan näitä tekstejä saa millään vietyä. Ehkä häiritsevä tekijä on enemmänkin tunne tietynlaisesta yksityisyyden häviämisestä, kun tähän mennessä suurin osa lukijoista ei ole voinut yhdistää blogia ja henkilöä (eli olen voinut häröillä miten vain), mutta nyt blogin lukijakunta kasvaisi minut tuntevilla ihmisillä. Liekö tuo nyt sitten niin paha asia. Omien sanojensa takana sitä joutuu väitöskirjansa vuoksi joka tapauksessa seisomaan.

Vaikuttaa siltä, että alan olla itseni kanssa samaa mieltä, että mainitsen tästä blogista ohjaajilleni. Mielenkiinnolla jään odottamaan heidän suhtautumistaan tämän kaltaiseen oppimispäiväkirjaan.