Ripittäytyminen

Rohkaistuin tänään soittamaan toiselle ohjaajalleni ja ripittäydyin eli tunnustin etten ole juuri mitään tehnyt (oikeastaan voisi tuon juuri-sanankin tuosta lauseesta tiputtaa, kuulostaa vain tuossa muodossaan edes hiukan lohdullisemmalta). Suhtautuminen onneksi oli hyvin ymmärtäväinen, kun kerroin työtilanteen muutoksesta ja sen vaikutuksista väikkärityöhön. Sovimme palaavamme asiaan, kun mulla on vähän paremmin tiedossa, mitä oikein nyt meinaan tehdä.

Silläkin uhalla, että kyseinen henkilö saattaa silloin tällöin käväistä tätä blogia lukemassa, täytyy todeta, että tyytyväinen täytyy olla mutkattomista väleistä ohjaajaan. Tänään ajatus soittamisesta nousi mieleen ex tempore, kun käveleskelin kadulla. Ei pitkiä etukäteisvalmisteluja käytettävistä sanamuodoista tai muutakaan hermoiltavaa, vaan puhelin käteen ja soittamaan. Keskustelussa asiat sanotaan asioina ja politiikka saa jäädä muiden harteille. Toisen ohjaajan kanssa asiat eivät ole olleet ihan yhtä helppoja hoitaa, vaikka ei voikaan sanoa että suoranaisia ongelmia olisi. Ihmisluonnossa vain on joku piirre, että sitä mieluummin on tekemisissä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tulee helpommin juttuun.

Arvaan kyllä vastausten määrän, mutta kysympähän kuitenkin, että millaisia ohjaajasuhteita teillä muilla on (tai on ollut)?